Tulin pitkästä aikaa lukeneeksi blogista vanhoja mietteitäni useamman tovin. Niistä private-osioon siirsin noin yhden kolmasosan. Hävetti liikaa.

Olen näemmä enimmäkseen kirjoitellut blogiin matkoistani ja huonoista fiiliksistä milloin minkäkin asian vuoksi - nyt jo yli neljä vuotta! Sanomatta kai kertaakaan mitään oikeasti järkevää. Jatketaan edelleen samoilla linjoilla.

Tällä hetkellä lienen paljon vähemmän masentunut ja kieroutunut kuin muutaman vuoden takaisissa merkinnöissäni. Stressi ja epävarmuus tulevaisuuden suhteen sen sijaan pysyvät edelleen. Ja fanaattinen suhtautuminen musiikkiin. Suurimmat muutokset elämässä, siihen aikaan verrattuna jolloin tänne tuli kirjoiteltua edes semiaktiivisesti, lienevät sinkkuus, uusi kämppis, TKK:n kurssien kanssa epämääräinen räpiköinti - ja se, että viimeisen vuoden aikana on tullut juhlittua ja vietettyä aikaa ystävien seurassa paljon vapautuneemmin kuin ennen! Olen löytänyt läheisistä ihan valtavasti tasapainoa ja lämpöä elämääni. Maata on kerrankin jalkojen alla hieman enemmän kuin muutama hassu kivenmurikka. Vielä kun löytäisi muuten sen suunnan elämälle… Etsintä jatkuu edelleen.

Pistin googleen hakusanaksi läheisriippuvuus ja löysin yhdeltä sivulta listan, jonka lukeminen tuntui suorastaan pelottavalta. Olen pohtinut aihetta sen vuoksi, että takanani on taas yksi entistä onnettomampi parisuhde. Olen halunnut puida sitä, että mikä minut ajoi seurustelemaan ihmisen kanssa, jonka tiesin jo heti alussa vakavasti masentuneeksi ja tunne-elämältään kehittymättömäksi. Poistin listasta ne kohdat, joiden en kokenut koskevan minua, mutta näin paljon niitä silti jäi jäljelle:

“Seuraavat väittämät kuvaavat ihmissuhderiippuvia ihmisiä:

1. Me olemme lähtöisin vahingollisesta kodista, joka ei täyttänyt emotionaalisia tarpeitamme.

2. Koska olemme itse saaneet vain vähän todellista huolenpitoa, yritämme täyttää tämän tarpeen epäsuorasti huolehtimalla muista, erityisesti niistä, jotka tuntuvat olevan jollakin lailla puutteenalaisia.

4. Koska pelkäämme hylkäämistä, me teemme mitä tahansa pysyäksemme suhteessa ja välttääksemme tuskallisia hylätyksi tulemisen tunteita. Me koimme nämä tunteet ensi kerran asuessamme niiden ihmisten kanssa, jotka eivät koskaan olleet meille emotionaalisesti saatavilla. Usein me emme edes huomaa, että me emme saa sitä, mitä me tarvitsemme!

5. Oikeastaan mikään ei ole liian suuri vaiva, vie liikaa aikaa, tai ole liian kallista, jos se “auttaa” sitä ihmistä, jonka kanssa olemme tekemisissä. Ajatuksemme ovat keskittyneet toiseen ihmiseen eivätkä meihin itseemme.

6. Koska olemme suhteissamme tottuneet rakkauden puutteeseen, me olemme halukkaita odottamaan, toivomaan ja yrittämään miellyttää entistä kovemmin.

7. Missä tahansa suhteessa me olemme valmiita ottamaan paljon enemmän kuin 50 prosenttia vastuusta, syyllisyydestä ja haukuista.

8. Itsetuntomme on huolestuttavan heikko. Syvällä sisällämme me emme usko olevamme onnellisuuden arvoisia. Pikemminkin me uskomme, että meidän on ansaittava oikeutemme nauttia elämästä. Me unohdamme, että sama luoja on tehnyt meidät kaikki samanarvoisiksi.

9. Koska olemme eläneet epävarman lapsuuden, meillä on epätoivoinen tarve kontrolloida muita ihmisiä, lopputuloksia ja suhteita. Me piilotamme kontrollointimme “avuksi olemiseen”.

10. Missä tahansa suhteessa me olemme enemmän kiinni unelmassamme siitä, mitä se voisi olla, kuin todellisuudessa siitä, millainen se on. Me emme halua kuunnella sitä hiljaista sisäistä ääntä, joka kertoo suhteen olevan kaukana unelmastamme.

11. Me olemme addiktoituneet henkilöön, henkilöihin ja/tai emotionaaliseen tuskaan. Ei siksi, että nauttisimme tuskasta, vaan siksi, että se on tuttua; me ymmärrämme sen; se on kaikki, minkä me tiedämme.

12. Saatamme olla emotionaalisesti tai biokemiallisesti taipuvaisia riippuvuuteen aineista, ruuasta, pelaamisesta, seksistä, jne.

13. Kiinnittämällä huomiomme ongelmaihmisiin tai kaoottisiin, epävarmoihin tai emotionaalisesti tuskallisiin tilanteisiin, me vältämme itsemme kohtaamista ja vastuun ottamista itsestämme.

14. Koska vastuuntuntomme on ylikehittynyt, on helpompaa olla huolissamme muista kuin itsestämme. Tämä estää meitä katsomasta itseämme. Me annamme oman henkilökohtaisen voimamme pois!

15. Me pyrimme kohti masentavia ja/tai levottomuutta synnyttäviä tilanteita. Me yritämme ehkäistä näiden tilanteiden aikaansaamia tunteita emotionaalisesti epästabiilin suhteen tai addiktiivisten käyttäytymismuotojen avulla.

16. Ihmiset jotka ovat ystävällisiä, stabiileja, luotettavia ja meistä kiinnostuneita, eivät houkuttele meitä. “Mukavat” ihmiset ovat meistä pitkästyttäviä tai epämiellyttäviä.

17. Me “tukahdutamme” tunteemme ja olemme kadottaneet kykymme tunnistaa tai ilmaista sitä, mitä me koemme.

18. Pelkäämme auktoriteettihahmoja.

19. Meistä tulee hyväksynnän etsijöitä, ja kadotamme identiteettimme tässä prosessissa.

20. Me emme kestä sitä että muut ovat meille vihaisia. Me vihaamme kritiikkiä! Me alamme puolustella ja “selittää” itseämme, yrittäen näyttää toiselle, että hän on väärässä.

23. Koemme syyllisyyttä kun otamme oman paikkamme. Välttääksemme syyllisyyttä me annamme muille periksi.

24. Me sekoitamme rakkauden, empatian ja säälin, ja luulemme “rakastavamme” ihmisiä, joita me voimme sääliä ja pelastaa.”

—-

Lihavoin vielä kohdat, jotka pistivät ihan erityisesti silmään. Hakeuduin eksäni seuraan enimmäkseen sen takia, että halusin auttaa yksinäistä ja eristäytynyttä poikaparkaa. Ihastuin, sillä koin viehättäväksi ihmisen, joka voi huonosti ja jota pystyin hoivaamaan. Viimeksi tänään (ennen ko. kohtiin törmäämistä) mietin taas, että en näe itsetunnoltaan terveitä ja stabiileja ihmisiä millään lailla viehättäviksi, vaan haluan olla ihmisen kanssa, jota voin paapoa.

Todellisuudessa minusta tuskin on hyötyä kenellekään tällaisena - vajavaisena ja ihmisriippuvaisena. Jälkimmäisenä mainittu vaan tuhoisasti ajaa toistamaan samaa vahingollista kuviota kerta kerran jälkeen.

Olisi jo korkea aika opetella omilla jaloilla seisomista ja sitä, että itsestään täytyy aina huolehtia ensimmäisenä. Miten itsenäisyyttä voi oppia?

(Joo, on varmaan sanomattakin selvää, että olen erosta ihan helvetin hajalla. Mennään päivä kerrallaan.)

Luin juuri julkaistua A.W.Y:n päiväkirjaa muutamankymmentä sivua ja totesin miehen rohkeaksi julkaistessaan niin henkilökohtaista ja vahvatunteista tekstiä. Toki sitä on myös tapahtunut yhtyeensä laulujen kautta, mutta päiväkirja tuo silti esiin ihan uuden puolen. Pitää näemmä enemmän haalia luettavaksi eri tahojen kuvauksia eksistentiaalisesta ahdistuksesta, sillä - vaikka jokainen kokemus on tuntijansa oma, subjektiivinen, eivätkä em. muusikon kaikki aivoitukset todellakaan avaudu minulle edes auttavasti (osittain varmaan myös siksi, että henkilö on kirjoittanut kirjaa vain itselleen) - tunnen jonkinlaista rauhaa siitä, että arvostamani ihmiset tuntevat ainakin ajoittain samoin maailmasta kuin minäkin. Niin kliseiseltä teini-idoli-vuodatukselta kuin se nyt kuulostaakin.

En tiedä opinko koskaan olemaan sinut maailman silmittömän julmuuden kanssa. Olisi otettava maailma pöydälle, ulos tunneraameista, tarkasteltava sitä objektiivisesti ja todettava, että ihmisen kapasiteetti ei riitä kaiken murehtimiseen. Vai? Välinpitämättömyyden opettelu on vaikeaa. Se ilmeisesti kuitenkin on suurin syy oman mielen epävakauteen. Pitäisi välittää ja murehtia sellaisista asioista, joihin pystyy itse vaikuttamaan sen sijaan, että kokee hallitsematonta maailmantuskaa. Ja muuttaa omia asenteita - olla huolehtimatta omasta käsittämättömän suuresta pienuudestaan ja nähdä elämän merkitys omassa itsessään. Miten kaikessa maailman suuruudessa ja tyrmäävässä entropiassa olisi tarkoitus pitää päänsä kasassa?

Oli vaihteeksi helpottavaa lukea vastaavanlaisia ajatuksia jonkun muun päiväkirjasta kuin omastaan.

Tulin tänne Tanskaan moikkaamaan kaveria, joka on ollut täällä nyt noin puoli vuotta vaihdossa. Eikä kyllä missään nimessä kaduta että lähdin reissuun, vaikka matkaa varten tulikin otettua taas vähän lisää opintolainaa. Olen saanut loistavan kaupunkiesittelyn tänään ja ilmaisen majoituksen koko viikoksi. Ja myös kuullut kaikkia tanskalaiseen kulttuuriin liittyviä jänniä pikkuseikkoja. Taivas on ollut eilen ja tänään melko harmaa, mutta täällä on joka tapauksessa 10 astetta lämpimämpää kuin Suomessa.

Tämä päivä on mennyt lähinnä shoppailuun. Ollaan ihasteltu myös samalla tanskalaista designia, joka on toistaiseksi ollut vähän tyyristä kukkarolle… Design ja muoti ovat kuulemma tanskalaisille elämän avainsanoja. Siinä missä suomalainen hehkuttaa uutta halvalla löytynyttä aletakkia, tanskalainen vaikenee hinnasta täysin ja koittaa ostaa vain mahdollisimman kallista tavaraa juuri sen kalleuden takia. Täällä kaikki ovat tyylikkäitä ja huoliteltuja. Sisustus on kansalaisten sydäntä lähellä ja siihen hukutetaan järkyttävät summat rahaa. Muuttojen yhteydessä suurin osa huonekaluista viskataan pihalle. Siis kirjaimellisesti. Siellä täällä kadulla on isoja huonekaluröykkiöitä, jotka on jätetty sinne ilmaiseksi noukittavaksi. Oikea vaihtarin paratiisi - mitään ei tarvitse ostaa vaihtovuodeksi kämppään itse jos on huono rahatilanne vaan kaikki huonekalut voi hakea (vieläpä melko hyväkuntoisina ja siisteinä) pihalta ilmaiseksi. Parin viikon päästä roska-auto kuskaa ne tavarat pois, joita ei kukaan huolinut. Siinä on jo suomalaiselle ihan tarpeeksi ihmeteltävää.
Kirppareita on järkyttävän paljon, vaikka kukaan keskivertotanskalainen ei ilmeisesti myönnä käyvänsä niissä. Se, että raha on kuitenkin pakko säästää jostain, näkyy kaverin mukaan siitä, ettei esimerkiksi koulussa syödä (viiden euron) lounasta vaan oppilaat tuovat itse omat eväät. Tästäkin tosin vaietaan ja eväät syödään vähin äänin.

Tanskalaiset eivät kierrätä. Eivätkä kuulemma tunne myöskään sanaa home. Kaveri oli kysynyt flunssaiselta tanskalaiselta tutultaan, että voisikohan hänen jatkuva flunssansa johtua siitä, että hänen kämpässään on ehkä olla hometta - ja sai kummastuneita katseita osakseen (”mitä se on, eihän se mitään terveysvaikutteita aiheuta?”). Tanskalaiset ovat osana suurta kulutusparatiisia ja mitään aktivistihippejä ei kuulemma ainakaan tässä kaupungissa ole erityisemmin näkynyt. Kuulemma oli vähän erikoista huomata, että suurimmalla osalla natiiveista on vähintään yksi aito turkistakki.

En siis luultavasti sopeutuisi tanskalaiseen menoon millään näin ensikuuleman perusteella. Mutta vaihtokaupungiksi tämä näyttää oikein söpöltä, koska täällä on vaihtareita joka tapauksessa monesta pohjoismaan kolkasta (ja vähän muualtakin). Kaveri - melkein ainoana tämän vuoden arkkarivaihtarina - onnistui saamaan kivan kämpän melkein suoraan keskustasta. Täällä on söpöjä vanhoja taloja ja idyllinen pieni joki, joka kulkee ydinkeskustan poikki. Tanska on ilmeisesti myös roopipelihullujen luvattu maa - löysin tiimaria vastaavasta krääsäkaupasta mm. soihtuja ja lateksimiekkoja. Siitähän vasta riemu ratkesi, rahaa paloi ihan liikaa. Yllätyin myös siitä, että Tanska (tai ainakin Århus) on kallis maa vain niille, jotka eivät osaa etsiä oikeista paikoista. Täällä on useampi hauska halpahalli, jossa myydään aivan ihanaa halpaa krääsää sisustuksesta maalaustarvikkeisiin. Ja suurin osa kirppareista on vielä käymättä läpi. Ruoka, matkustus, puhelut ja muoti ovat kallista lystiä. Viimeiseksi mainittua tosin helpottaa se, että aina jollain puolella kaupunkia on kaiken maailman alennusmyyntejä. Viini taas on halpaa, viidellä eurolla saa samoja pulloja, jotka maksavat suomessa viisitoista euroa.

Tanskalaiset myös vetävät rahaa joka välistä. Esim. rahan siirtäminen tanskalaiselta suomalaiselle tilille maksaa seitsemän euroa ja kuulemma hotelleissa vieraat potkitaan pois huoneista jo kymmeneltä, että ne saadaan siivottua pienemmällä henkilökunnalla ja siis vähemmällä rahalla. Rahan vaihto Köpiksessä taisi myös maksaa jonkun sikamaiset kymmenen euroa.

Käytiin tänään hauskassa sarjakuvakaupassa, jota piti maassa pitkään oleillut amerikkalainen. Jäätiin rupattelemaan pitkäksi toviksi ja tuli tosi hyvä fiilis. Juttelimme suomesta, jenkeistä, tanskasta ja pohjoismaalaisista kielistä (jos esim. ymmärrät norjaa niin ymmärrät hyvin tanskaakin, exciting). Ko. ihminen tekee ilmeisesti säännöllisiä matkoja jenkkeihin ja raahaa sieltä sarjakuvia. Ostin itselleni läjän Sandmaneita. Englannin puhuminen oli ihanaa, vaikka oma ääntäminen tarvitsee vielä ihan hirveästi harjoittelua. Kaveri on jo melko virtuoosi puhumaan tanskaa vain puolen vuoden jälkeen, hän kommunikoi arkisissa tilanteissa jo melko normaalisti (olin aika monttu auki kun juuri tuloni jälkeen menimme kirjastoon ja toinen kommunikoi todella sujuvasti tanskaksi henkilökunnan kanssa). Kuulemma ruotsin keskimääräinen osaaminen auttaa tanskan opettelun kanssa jo melko paljon.

Kuten aina, ulkomailla oleminen ja elo nyt yleensäkin ahdistaa tasaisesti. Mutta ylisosiaalinen matkaoppaani tekee tästä silti kovin antoisaa ja jutellessa saa onneksi ajatukset helposti muualle ahdistuksesta. Pelkäsin myös lentoa ja junamatkaa Köpiksestä Århusiin, (”lentokone tippuu tai sitten ainakin astun väärään junaan tms.”) mutta oikeasti kaikki sujui todella sutjakkaasti. Sää oli kirkas, lentokoneesta maisemien katsominen yhtä jännittävää kuin ennenkin ja juna oli todella helppo löytää. Toivottavasti kotimatkakin sujuu sunnuntaina yhtä jouhevasti.

Ystävä tosiaan lähti kielikurssille ja jäin tänne hänen huoneeseensa blogaamaan ja hoitamaan mailitse järjestelyjä uuden asunnon kanssa (niin, saimme sen miehen kanssa viimein!). Tässäkin talossa taitaa olla hometta, kurkku on vähän kipeä. Toivottavasti en saa flunssaa.

Nykyaikana kaiken elämän tarkoitus on vain suuret, pyörivät rattaat, jotka eivät väsy. Täytyy tehdä tulosta ollakseen systeemille arvokas. Ihmiset ovat kuolemattomia. Kuolema ja elämän rajallisuus on lakaistu maton alle, sairaaloihin, suljettuihin osastoihin ja vanhainkoteihin - pois silmistä pilaamasta koko järjestelmää pyörittävää illuusiota. Ei hyväksytä sitä, että kivi ei vieri ikuisesti, vaan väistämättä sammaloituu lopulta.

Ahdistaa. Elämän tarkoitus on itseltä pahasti hukassa.

Aina kun olisi aikaa kirjottaa, on pää kovin tyhjä.

Koulua on käyty nyt jo viikon verran. Ihmiset ovat yllättävän mukavia ja tutustuminen on ollut helppoa. Akateemisen vapauden puuttuminen kismittää välillä ja fuksitapahtumia on kovin vähän, mutta muuten olen viihtynyt varsin hyvin. Saa nähdä, kiinnynkö ihmisiin niin paljon, että jään linjalle jumittamaan pitemmäksikin aikaa. Toisaalta TKK kiinnostaisi edelleen, mutta olen epävarma siitä, että olenko tarpeeksi hyvä sinne. Ja että osaanko pääsykokeissa taaskaan tarpeeksi tehtäviä. Onneksi on vielä aikaa miettiä.

Voiko aika pyyhkiä haavat pois? Mistä tietää, että minkä kokoinen arven täytyy olla, että se on peruuttamattomasti parantumaton? Kuinka paljon oikeasti riippuu ihmisestä itsestään, että onko elämä räpiköimistä vai kellumista?
Kirjoitin kuukausi sitten muutamia ajatuksia ylös, joita en enää osaa yhdistää kokonaisuudeksi. Myöhemmin ymmärsin ystävän kanssa asioita pohdiskellessa, että elämän haurauden käsittäminen lienee suurin ahdistuksenaiheeni arjessa menneisyyden lisäksi.

Mutta, kaiken kaikkiaan on aivan ihanaa olla taas opiskelija epämotivoituneen työntekijän sijasta. Ah.

Vähemmän ihanaa on taas olla flunssassa.

Eilen (tai oikeastaan toissapäivänä, koska kello on jo ylittänyt puolen yön) olin vielä piirileirillä kauniissa järvimaisemissa laulamassa “Tää ystävyys ei raukene…” neljän tuhannen muun partiolaisen kanssa. Siinä oli tunnelmaa.

Oli ihan hauska huomata, että savunjohtajana toimiminen ei ollut meikäläiselle ihan ylivoimaista - pystyin huolehtimaan 60 hengestä ja heidän ohjelmastaan kymmenen päivän ajan ilman mitään vakavia ongelmia. Mitä nyt ajoittain kiristeltiin hampaita aikataulujen ja stressin kanssa, mutta se kai kuuluu asiaan. Sain kiitokseksi puukon lippukunnalta ja myös ekan luokan natsat viimein paitaan. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Pää on melko tyhjä ja olo ihan epätodellinen kun ehti jo tottua siihen, että herää joka aamu kylmissään makuupussin sisältä. Näin mukavan paljon tuttuja, hääräsin ja koitin koordinoida kaikkea meidän savussa omalla sekasortoisella tyylilläni. Nyt tuntuu oudolta kun on taas yhtäkkiä vastuussa pelkästään itsestään.

Ruusut…:

+ Aihkin stagella esitetty aihkinvartijat vs. hiidet tarina
+ huippuhauskat Väiski-mainoskortit
+ alaleirin johto, reippaita ja mukavia tyyppejä
+ iltamaito (videokooste menneestä päivästä, joka esitettiin kaikille johtajille lasten mentyä nukkumaan - nauroin välillä ihan katketakseni sitä katsoessa)
+ tosi monet tutut
+ iltanuotiot
+ hauskat suolaiset tikkupullat
+ lpkn lasten avoimuus ja helposti lähestyttävyys
+ kiitokset (ilmeisesti ihan) hyvin hoidetusta työstä
+ yhdessäolo ja suuri yhteenkuuluvuuden tunne
+ sutkuohjelma
+ lippukunnan omat huudot
+ aurinko!

…ja risut:

- kiire
- stressi
- mauttomat sissarit
- johtajakahvila
- informaation katkeilu
- ylemmän tahon kyvyttömyys saada välillä mitään organisoitua kunnolla
- jotkut liljat
- vessat

Näin. Taas yksi leiri takana. Nyt voi hyvillä mielin huilata partiojutuista taas vähän aikaa, vaikka kieltämättä tietty kipinä syttyi taas leirillä uudestaan meikäläisenkin sisällä.

Värjäsin äsken hiukset maailman kamalimmalla tökötillä, jota olen putsannut seinistä irti koko yön - yleensä kaupasta ostetuista väreistä ei tule juuri sotkua. En enää tilaa mitään mömmöjä netistä.

Periaatteessa minulla on mielenterveys, katto pään päällä, ihmissuhteet kunnossa ja opiskelupaikka tiedossa. Periaatteessa. Useampi asia silti kaihertaa.

Olisin mielelläni mennyt jonnekin muualle kuin amkiin. Olen tosin äärimmäisen iloinen siitä, ettei enää kolmantena syksynä peräkkäin tarvitse osallistua puuduttavaan työnhakurumbaan ja kilpailuun kaikista paskaduuneista, joita sitten vääntää hampaat irvessä aikuislukion ohessa. Joten ehkei pitäisi valittaa. Olen siis Anna Amk-Sähköinsinööri ainakin ensi vuoden, katsoo sitten sen jälkeen, että olenko vielä yhtä kiinnostunut teknisestä alasta kuin nyt.

Tuntuu siltä, etten enää ole niin kapealla veitsenterällä mielenterveyden kanssa kuin pari vuotta sitten - tunnen jo jopa maata jalkojeni alla. Olo on siltikin jotenkin kauhean rauhaton ja kirjoituksiin lukeminen (kirjoitan pitkän matikan syksyllä) tuottaa vaikeuksia jonkun aikuisiän adhdn takia. Olen jotenkuten tasapainossa, mutta kuitenkin sisällä tiheässä sumussa joka oksettaa, yskittää ja pelottaa kun eteensä ei näe. Tulevaisuus on yhtä usvaa.

Asunnon kanssa tulee kyllä syksyllä ihan konkreettinen ongelma kun kämppis muuttaa pois ja pitäisi itsekin jaksaa hakea kämppää.

Kavereita on - luojan kiitos - sen verran, että yksin jäämistä ei tarvitse pelätä. Se onkin ainoa asia, johon pystyy luottamaan. Seurustelusuhdekin löytyy taas, mutta siihen liittyvät asiat jääkööt pois julkisesta blogista.

En osaa kirjottaa mitään kovinkaan hohdokkaita mietteitä, koska ne katoavat päästä ennen kuin pääsen tietokoneen ääreen - jos niitä on koskaan edes ollutkaan. Kesän valopilkkuja ovat olleet korkeasaaressa käyminen, töiden loppuminen, saunominen mökillä ja melko hillitön vampyyrilarp. Muuten päivät ovat lipuneet vaivihkaa ohi, eikä niistä ole oikein saanut kunnolla kiinni. Olen ehkä liian stressaantunut? Olo on irrallinen. Tai sitten kesät eivät vaan ole enää yhtä satumaisia kuin lapsena.

Hyvää juhannusta kaikille täältä kahdeksan tietokoneen viidakosta!

En voisi enää tämän enempää ihmisiä elämääni toivoa. Kiitos teille jokaiselle, pidätte minut hengissä.

Itsensä etsimisen sietämätön paino. Luin taas miljoonatta kertaa Yrjänän runojen teemoja analysoivan artikkelin (tuossa oli linkki jos joku ei sitä tajunnut – suosittelen lämpimästi lukemaan). Etsiminen ja elämän totuuden tavoitteleminen ovat niin tajuttoman vaikeita aiheita, että pää sekoaa lopulta. Ne tuntuvat sellaisilta sumuisilta möykyiltä, joista ei saa haromallakaan otetta – tai kuin hiekalta, joka valuu vikkelästi sormien välistä ja sekoittuu maahan.

Jos elämän tarkoitus on loputon etsimismatka itseensä, jota ei edes lopulta ole tarkoitus löytää tässä maailmassa (koska silloin kaikki olisi täytetty ja elämänrytmi pysähtyisi) niin mitä virkaa on yhtään millään? Pahin painajaiseni on varmaan se, että kuolinvuoteellani ymmärrän, etten ole löytänyt yhtään mitään. Toisaalta rutiineihin ja elämän hengettömyyteen kangistuminenkaan ei voi olla lopullinen tarkoitus, elämässä on oltava jotain muutakin. Tajuttoman stressaavan ja kaavoihin kangistuneen arjen lyödessä päin naamaa on välillä aina hyvä pysähtyä miettimään sitä, että viisaus ei löydy loputtomasta lukemisesta eikä sisältö tähän kaikkeen järkyttävästä säännöllisestä paahtamisesta. Se löytyy jostain muualta. Jostain sellaisesta, jota ei ehkä koskaan tavoita, mutta jota kohti on pakko kulkea tai muuten seinät kaatuvat päälle. Miten oma hermoileminen kokeista ja numeroista onkin tämän valossa niin naurettavaa ja turhaa.

Toisaalta matikka – vaikka olenkin siinä auttamattoman surkea – kiehtoo juuri sen takia, että sen maailmassa kaikki on rationaalista ja kaikkeen löytyy vastaus. Minulla on joku järkyttävä tarve täyttää tyhjää aukkoa milloin milläkin järkeistämisellä ja lopulta kaadun siihen, ettei omaa henkisyyttään saa millään lailla tungettua tiettyyn muottiin.

Millä kaikkeen kaaokseen saa lopulta järjestyksen? Olisinko onnellisempi jos olisin pinnallinen ihminen ja kiinnostunut vain meikeistä ja pukeutumisesta, vai kaihertaisiko jokin sisintä joka tapauksessa mielen löytämättä syytä siihen? Onko asioiden ja totuuden loputtomasta vatvomisesta mitään hyötyä vai pitäisikö ajatusten antaa vaan mennä? Vastaus on vielä jossain kovin kaukana.

Palaan takaisin integroimaan.

Vaihteeksi stressiä ja satunnaista masentumista.

Mietin, että onkohan meikäläisessä joku piirre, johon lopulta kyllästyy ajan myötä. Takana on jo kaksi seurustelusuhdetta, joissa itse välitin loppuun asti todella paljon, mutta toiselta osapuolelta katosi kiinnostus täysin - kumpikaan ei tosin myöntänyt sitä suoraan, mutta jostain vaan alkoi ilmestyä menoja, jotka olivat tärkeämpiä kuin minä ja lopulta ei nähty enää juuri ollenkaan. Olenko luonteeni pohjimmiltaan jotenkin tylsä vai olenko vaan tavannut harvinaisen välinpitämättömiä miespuolisia?

Riehakkaan ja kaverintäyteisen vapun jälkeen yksin ollessa tuntuu taas ikävältä. Joidenkin läheisten lohduton elämäntilanne ahdistaa. Elämä tuntuu ajoittain aina hukuttavan sen sijaan, että se kantaisi eteenpäin.

Olen oikeastaan aika pettynyt ja kyllästynyt seurustelusuhteisiin.

…seuraa sisällöltään täysin tyhjä huuhaaentry.

Opin eilen leikkipuistossa suomenruotsalaiselta äidiltä, että keinua on ruotsiksi gunga. Ja harmittelin, etten sitäkään kieltä osaa enää pätkääkään, en saa sanoja suustani. Saksaa sitäkin vähemmän. Ruotsin kielestä tulee aina seuraavana mieleen se, kuinka kovia tyyppejä ruotsista löytyy musiikin saralta, mm. Soilwork, Katatonia, Opeth ja In Flames (tai pelkästään kovia äijiäkin - Soilworkin laulaja näytti ainakin niin pelottavalta, että juoksisin karkuun jos kadulla tulisi vastaan :P). Pidän. Hilpeyttä aiheutti myös taannoin se kun katsoin televisiota ja satuin kääntämään kanavalle, jossa pyöri Elämä Lapselle konsertti med Basshunter. Naureskelin sille, että joku saattoi pokkana vaan laulaa irkkaamisesta ja boteista teineille, jotka eivät suurimmaksi osaksi varmaan ymmärtäneet sanoista yhtään mitään ja vielä kiljuivat niin kovaa kuin suusta lähti kun artisti heitti paidan pois. Mietin huvittuneena, että on noi ruotsalaiset vaan niin hauskoja.

…tietysti jos haluaa tuudittautua stereotypioihin ja uskoa siihen, että kaikki ruotsalaiset on homoja niin voi katsoa Stampa med Leroyn. Siinä vasta mies! (tuon videon avulla saa pippaloihin vipinää jos porukka on vaan tarpeeksi humalassa :P)

Ja yritän tosiaan kaiken huuhaan avulla unohtaa sen, että en enää seurustele. Ja että olen flunssassa ja koeviikko alkaa huomenna. Rakastan tätä tuuriani.

Olo on suorastaan irrationaalinen.

Inhoan epävakaata, tunneheilahteluille altista päätäni. Mutta hei, olen selviämässä tästä paremmin kuin olin kuvitellut. En ollut täysin toimintakyvytön eron jälkeen kuin kaksi viikkoa. Nyt kuukauden jälkeen pystyn taas jo innostumaan matikasta samalla tavalla kuin ennenkin ja nukkumaan öitä kotona. Oletin, että alkujärkytyksestä toipumiseen olisi mennyt parikin kuukautta. Ehkä olin sitten käsitellyt asiaa jo etukäteen jonkin verran. En ole vihannut melkein ollenkaan vaan ollut lähinnä katkera olosuhteille, jotka saattoivat meidät tähän pisteeseen. Tuntuu surkealta ajatella, että melko täydellisellä ihmisellä, jonka kanssa oli niin mukava olla, oli sitten loppujen lopuksi aivan eri käsitys parisuhteesta kuin mulla. Well, shit happens. On niin suuria unelmia ja toiveita tulevaisuuden suhteen, sekä niin mahtavia kavereita, että maailmani ei ole kaatunut vielä ihan kokonaan. Se tulee romahtamaan totaalisesti vasta sitten jos en pääse haluamaani paikkaan opiskelemaan syksyllä.

Ahdistuneisuus ei kyllä ole lähtenyt vielä mihinkään, sitä riittää. Mutta selviän sen kanssa kyllä. Tunteita on ihan laidasta laitaan - välillä on niin tajuttoman hirveä ikävä, että vatsa kääntyy sisään ja taas toisinaan itsensä tuntee jopa vahvaksi kun on halua jatkaa elämää ja tehdä niitä asioita, joista tykkää. Lisäksi näin maailman ihmeellisimmän unen, jossa oli ensimmäinen poikaystäväni, jonka kanssa olin siinä unessa tosi hyvää pataa. Oli vähän wtf olo kun heräsin aamulla. En ihan ymmärrä outoa alitajuntaani. Se näyttää mulle kuvia ihmisistä, jotka eivät mitenkään liity koko tilanteeseen ja joita en ole edes nähnyt moneen vuoteen (enkä haluaisi nähdä, mielellään edes omissa unissa). Oli koko loppupäivän tosi hämmentynyt fiilis.

Sain kuukausi sitten taas uuden työpaikan. En voi työasioista edelleenkään puhua julkisessa blogissa, mutta sen verran kerrottakoon, että pääsin yhteen perheeseen hoitamaan pientä pojua. Lapsen iloinen hekotus ja vipellys on tehnyt arjestani niin paljon valoisampaa.

Ikävä kalvaa. Vannoin itselleni ensimmäisen pieleen menneen seurustelusuhteen jälkeen, että seuraavalla kerralla puhun toiselle aina kaikesta, enkä jää roikkumaan jos alkaa mennä huonosti. Eipä onnistunut kumpikaan tavoite tässäkään suhteessa - puhumisen suhteen venähdin toiseen ääripäähän, nalkuttamiseen (joka tuntui varmaaan kummastakin aika pahalta), ja se roikkuminen… no. Olin väännellyt päässäni jo reilut puoli vuotta ajatusta, että jaksanko vai en. Toisaalta siihen puoleen vuoteenkin mahtui paljon hienoja kokemuksia. Ehkä ne sitten kannatti kokea. Ehkä ei. Ehkä osaan joskus vielä ajatella objektiivisesti tätäkin asiaa.

Muistot tekee kamalan kipeää. Oli niin paljon hienoja asioita, joita ei olisi millään raaskinut heittää pois. Ristiriitainen olo. Tämän jälkeen kestän mitä vaan.