Olen näemmä enimmäkseen kirjoitellut blogiin matkoistani ja huonoista fiiliksistä milloin minkäkin asian vuoksi - nyt jo yli neljä vuotta! Sanomatta kai kertaakaan mitään oikeasti järkevää. Jatketaan edelleen samoilla linjoilla.

Tällä hetkellä lienen paljon vähemmän masentunut ja kieroutunut kuin muutaman vuoden takaisissa merkinnöissäni. Stressi ja epävarmuus tulevaisuuden suhteen sen sijaan pysyvät edelleen. Ja fanaattinen suhtautuminen musiikkiin. Suurimmat muutokset elämässä, siihen aikaan verrattuna jolloin tänne tuli kirjoiteltua edes semiaktiivisesti, lienevät sinkkuus, uusi kämppis, TKK:n kurssien kanssa epämääräinen räpiköinti - ja se, että viimeisen vuoden aikana on tullut juhlittua ja vietettyä aikaa ystävien seurassa paljon vapautuneemmin kuin ennen! Olen löytänyt läheisistä ihan valtavasti tasapainoa ja lämpöä elämääni. Maata on kerrankin jalkojen alla hieman enemmän kuin muutama hassu kivenmurikka. Vielä kun löytäisi muuten sen suunnan elämälle… Etsintä jatkuu edelleen.

“Seuraavat väittämät kuvaavat ihmissuhderiippuvia ihmisiä:

1. Me olemme lähtöisin vahingollisesta kodista, joka ei täyttänyt emotionaalisia tarpeitamme.

2. Koska olemme itse saaneet vain vähän todellista huolenpitoa, yritämme täyttää tämän tarpeen epäsuorasti huolehtimalla muista, erityisesti niistä, jotka tuntuvat olevan jollakin lailla puutteenalaisia.

4. Koska pelkäämme hylkäämistä, me teemme mitä tahansa pysyäksemme suhteessa ja välttääksemme tuskallisia hylätyksi tulemisen tunteita. Me koimme nämä tunteet ensi kerran asuessamme niiden ihmisten kanssa, jotka eivät koskaan olleet meille emotionaalisesti saatavilla. Usein me emme edes huomaa, että me emme saa sitä, mitä me tarvitsemme!

5. Oikeastaan mikään ei ole liian suuri vaiva, vie liikaa aikaa, tai ole liian kallista, jos se “auttaa” sitä ihmistä, jonka kanssa olemme tekemisissä. Ajatuksemme ovat keskittyneet toiseen ihmiseen eivätkä meihin itseemme.

6. Koska olemme suhteissamme tottuneet rakkauden puutteeseen, me olemme halukkaita odottamaan, toivomaan ja yrittämään miellyttää entistä kovemmin.

7. Missä tahansa suhteessa me olemme valmiita ottamaan paljon enemmän kuin 50 prosenttia vastuusta, syyllisyydestä ja haukuista.

8. Itsetuntomme on huolestuttavan heikko. Syvällä sisällämme me emme usko olevamme onnellisuuden arvoisia. Pikemminkin me uskomme, että meidän on ansaittava oikeutemme nauttia elämästä. Me unohdamme, että sama luoja on tehnyt meidät kaikki samanarvoisiksi.

9. Koska olemme eläneet epävarman lapsuuden, meillä on epätoivoinen tarve kontrolloida muita ihmisiä, lopputuloksia ja suhteita. Me piilotamme kontrollointimme “avuksi olemiseen”.

10. Missä tahansa suhteessa me olemme enemmän kiinni unelmassamme siitä, mitä se voisi olla, kuin todellisuudessa siitä, millainen se on. Me emme halua kuunnella sitä hiljaista sisäistä ääntä, joka kertoo suhteen olevan kaukana unelmastamme.

11. Me olemme addiktoituneet henkilöön, henkilöihin ja/tai emotionaaliseen tuskaan. Ei siksi, että nauttisimme tuskasta, vaan siksi, että se on tuttua; me ymmärrämme sen; se on kaikki, minkä me tiedämme.

12. Saatamme olla emotionaalisesti tai biokemiallisesti taipuvaisia riippuvuuteen aineista, ruuasta, pelaamisesta, seksistä, jne.

13. Kiinnittämällä huomiomme ongelmaihmisiin tai kaoottisiin, epävarmoihin tai emotionaalisesti tuskallisiin tilanteisiin, me vältämme itsemme kohtaamista ja vastuun ottamista itsestämme.

14. Koska vastuuntuntomme on ylikehittynyt, on helpompaa olla huolissamme muista kuin itsestämme. Tämä estää meitä katsomasta itseämme. Me annamme oman henkilökohtaisen voimamme pois!

15. Me pyrimme kohti masentavia ja/tai levottomuutta synnyttäviä tilanteita. Me yritämme ehkäistä näiden tilanteiden aikaansaamia tunteita emotionaalisesti epästabiilin suhteen tai addiktiivisten käyttäytymismuotojen avulla.

16. Ihmiset jotka ovat ystävällisiä, stabiileja, luotettavia ja meistä kiinnostuneita, eivät houkuttele meitä. “Mukavat” ihmiset ovat meistä pitkästyttäviä tai epämiellyttäviä.

17. Me “tukahdutamme” tunteemme ja olemme kadottaneet kykymme tunnistaa tai ilmaista sitä, mitä me koemme.

18. Pelkäämme auktoriteettihahmoja.

19. Meistä tulee hyväksynnän etsijöitä, ja kadotamme identiteettimme tässä prosessissa.

20. Me emme kestä sitä että muut ovat meille vihaisia. Me vihaamme kritiikkiä! Me alamme puolustella ja “selittää” itseämme, yrittäen näyttää toiselle, että hän on väärässä.

23. Koemme syyllisyyttä kun otamme oman paikkamme. Välttääksemme syyllisyyttä me annamme muille periksi.

24. Me sekoitamme rakkauden, empatian ja säälin, ja luulemme “rakastavamme” ihmisiä, joita me voimme sääliä ja pelastaa.”

—-

Lihavoin vielä kohdat, jotka pistivät ihan erityisesti silmään. Hakeuduin eksäni seuraan enimmäkseen sen takia, että halusin auttaa yksinäistä ja eristäytynyttä poikaparkaa. Ihastuin, sillä koin viehättäväksi ihmisen, joka voi huonosti ja jota pystyin hoivaamaan. Viimeksi tänään (ennen ko. kohtiin törmäämistä) mietin taas, että en näe itsetunnoltaan terveitä ja stabiileja ihmisiä millään lailla viehättäviksi, vaan haluan olla ihmisen kanssa, jota voin paapoa.

Todellisuudessa minusta tuskin on hyötyä kenellekään tällaisena - vajavaisena ja ihmisriippuvaisena. Jälkimmäisenä mainittu vaan tuhoisasti ajaa toistamaan samaa vahingollista kuviota kerta kerran jälkeen.

Olisi jo korkea aika opetella omilla jaloilla seisomista ja sitä, että itsestään täytyy aina huolehtia ensimmäisenä. Miten itsenäisyyttä voi oppia?

(Joo, on varmaan sanomattakin selvää, että olen erosta ihan helvetin hajalla. Mennään päivä kerrallaan.)

En tiedä opinko koskaan olemaan sinut maailman silmittömän julmuuden kanssa. Olisi otettava maailma pöydälle, ulos tunneraameista, tarkasteltava sitä objektiivisesti ja todettava, että ihmisen kapasiteetti ei riitä kaiken murehtimiseen. Vai? Välinpitämättömyyden opettelu on vaikeaa. Se ilmeisesti kuitenkin on suurin syy oman mielen epävakauteen. Pitäisi välittää ja murehtia sellaisista asioista, joihin pystyy itse vaikuttamaan sen sijaan, että kokee hallitsematonta maailmantuskaa. Ja muuttaa omia asenteita - olla huolehtimatta omasta käsittämättömän suuresta pienuudestaan ja nähdä elämän merkitys omassa itsessään. Miten kaikessa maailman suuruudessa ja tyrmäävässä entropiassa olisi tarkoitus pitää päänsä kasassa?

Oli vaihteeksi helpottavaa lukea vastaavanlaisia ajatuksia jonkun muun päiväkirjasta kuin omastaan.

Tämä päivä on mennyt lähinnä shoppailuun. Ollaan ihasteltu myös samalla tanskalaista designia, joka on toistaiseksi ollut vähän tyyristä kukkarolle… Design ja muoti ovat kuulemma tanskalaisille elämän avainsanoja. Siinä missä suomalainen hehkuttaa uutta halvalla löytynyttä aletakkia, tanskalainen vaikenee hinnasta täysin ja koittaa ostaa vain mahdollisimman kallista tavaraa juuri sen kalleuden takia. Täällä kaikki ovat tyylikkäitä ja huoliteltuja. Sisustus on kansalaisten sydäntä lähellä ja siihen hukutetaan järkyttävät summat rahaa. Muuttojen yhteydessä suurin osa huonekaluista viskataan pihalle. Siis kirjaimellisesti. Siellä täällä kadulla on isoja huonekaluröykkiöitä, jotka on jätetty sinne ilmaiseksi noukittavaksi. Oikea vaihtarin paratiisi - mitään ei tarvitse ostaa vaihtovuodeksi kämppään itse jos on huono rahatilanne vaan kaikki huonekalut voi hakea (vieläpä melko hyväkuntoisina ja siisteinä) pihalta ilmaiseksi. Parin viikon päästä roska-auto kuskaa ne tavarat pois, joita ei kukaan huolinut. Siinä on jo suomalaiselle ihan tarpeeksi ihmeteltävää.
Kirppareita on järkyttävän paljon, vaikka kukaan keskivertotanskalainen ei ilmeisesti myönnä käyvänsä niissä. Se, että raha on kuitenkin pakko säästää jostain, näkyy kaverin mukaan siitä, ettei esimerkiksi koulussa syödä (viiden euron) lounasta vaan oppilaat tuovat itse omat eväät. Tästäkin tosin vaietaan ja eväät syödään vähin äänin.

Tanskalaiset eivät kierrätä. Eivätkä kuulemma tunne myöskään sanaa home. Kaveri oli kysynyt flunssaiselta tanskalaiselta tutultaan, että voisikohan hänen jatkuva flunssansa johtua siitä, että hänen kämpässään on ehkä olla hometta - ja sai kummastuneita katseita osakseen (”mitä se on, eihän se mitään terveysvaikutteita aiheuta?”). Tanskalaiset ovat osana suurta kulutusparatiisia ja mitään aktivistihippejä ei kuulemma ainakaan tässä kaupungissa ole erityisemmin näkynyt. Kuulemma oli vähän erikoista huomata, että suurimmalla osalla natiiveista on vähintään yksi aito turkistakki.

En siis luultavasti sopeutuisi tanskalaiseen menoon millään näin ensikuuleman perusteella. Mutta vaihtokaupungiksi tämä näyttää oikein söpöltä, koska täällä on vaihtareita joka tapauksessa monesta pohjoismaan kolkasta (ja vähän muualtakin). Kaveri - melkein ainoana tämän vuoden arkkarivaihtarina - onnistui saamaan kivan kämpän melkein suoraan keskustasta. Täällä on söpöjä vanhoja taloja ja idyllinen pieni joki, joka kulkee ydinkeskustan poikki. Tanska on ilmeisesti myös roopipelihullujen luvattu maa - löysin tiimaria vastaavasta krääsäkaupasta mm. soihtuja ja lateksimiekkoja. Siitähän vasta riemu ratkesi, rahaa paloi ihan liikaa. Yllätyin myös siitä, että Tanska (tai ainakin Århus) on kallis maa vain niille, jotka eivät osaa etsiä oikeista paikoista. Täällä on useampi hauska halpahalli, jossa myydään aivan ihanaa halpaa krääsää sisustuksesta maalaustarvikkeisiin. Ja suurin osa kirppareista on vielä käymättä läpi. Ruoka, matkustus, puhelut ja muoti ovat kallista lystiä. Viimeiseksi mainittua tosin helpottaa se, että aina jollain puolella kaupunkia on kaiken maailman alennusmyyntejä. Viini taas on halpaa, viidellä eurolla saa samoja pulloja, jotka maksavat suomessa viisitoista euroa.

Tanskalaiset myös vetävät rahaa joka välistä. Esim. rahan siirtäminen tanskalaiselta suomalaiselle tilille maksaa seitsemän euroa ja kuulemma hotelleissa vieraat potkitaan pois huoneista jo kymmeneltä, että ne saadaan siivottua pienemmällä henkilökunnalla ja siis vähemmällä rahalla. Rahan vaihto Köpiksessä taisi myös maksaa jonkun sikamaiset kymmenen euroa.

Käytiin tänään hauskassa sarjakuvakaupassa, jota piti maassa pitkään oleillut amerikkalainen. Jäätiin rupattelemaan pitkäksi toviksi ja tuli tosi hyvä fiilis. Juttelimme suomesta, jenkeistä, tanskasta ja pohjoismaalaisista kielistä (jos esim. ymmärrät norjaa niin ymmärrät hyvin tanskaakin, exciting). Ko. ihminen tekee ilmeisesti säännöllisiä matkoja jenkkeihin ja raahaa sieltä sarjakuvia. Ostin itselleni läjän Sandmaneita. Englannin puhuminen oli ihanaa, vaikka oma ääntäminen tarvitsee vielä ihan hirveästi harjoittelua. Kaveri on jo melko virtuoosi puhumaan tanskaa vain puolen vuoden jälkeen, hän kommunikoi arkisissa tilanteissa jo melko normaalisti (olin aika monttu auki kun juuri tuloni jälkeen menimme kirjastoon ja toinen kommunikoi todella sujuvasti tanskaksi henkilökunnan kanssa). Kuulemma ruotsin keskimääräinen osaaminen auttaa tanskan opettelun kanssa jo melko paljon.

Kuten aina, ulkomailla oleminen ja elo nyt yleensäkin ahdistaa tasaisesti. Mutta ylisosiaalinen matkaoppaani tekee tästä silti kovin antoisaa ja jutellessa saa onneksi ajatukset helposti muualle ahdistuksesta. Pelkäsin myös lentoa ja junamatkaa Köpiksestä Århusiin, (”lentokone tippuu tai sitten ainakin astun väärään junaan tms.”) mutta oikeasti kaikki sujui todella sutjakkaasti. Sää oli kirkas, lentokoneesta maisemien katsominen yhtä jännittävää kuin ennenkin ja juna oli todella helppo löytää. Toivottavasti kotimatkakin sujuu sunnuntaina yhtä jouhevasti.

Ystävä tosiaan lähti kielikurssille ja jäin tänne hänen huoneeseensa blogaamaan ja hoitamaan mailitse järjestelyjä uuden asunnon kanssa (niin, saimme sen miehen kanssa viimein!). Tässäkin talossa taitaa olla hometta, kurkku on vähän kipeä. Toivottavasti en saa flunssaa.

Ahdistaa. Elämän tarkoitus on itseltä pahasti hukassa.

Koulua on käyty nyt jo viikon verran. Ihmiset ovat yllättävän mukavia ja tutustuminen on ollut helppoa. Akateemisen vapauden puuttuminen kismittää välillä ja fuksitapahtumia on kovin vähän, mutta muuten olen viihtynyt varsin hyvin. Saa nähdä, kiinnynkö ihmisiin niin paljon, että jään linjalle jumittamaan pitemmäksikin aikaa. Toisaalta TKK kiinnostaisi edelleen, mutta olen epävarma siitä, että olenko tarpeeksi hyvä sinne. Ja että osaanko pääsykokeissa taaskaan tarpeeksi tehtäviä. Onneksi on vielä aikaa miettiä.

Voiko aika pyyhkiä haavat pois? Mistä tietää, että minkä kokoinen arven täytyy olla, että se on peruuttamattomasti parantumaton? Kuinka paljon oikeasti riippuu ihmisestä itsestään, että onko elämä räpiköimistä vai kellumista?
Kirjoitin kuukausi sitten muutamia ajatuksia ylös, joita en enää osaa yhdistää kokonaisuudeksi. Myöhemmin ymmärsin ystävän kanssa asioita pohdiskellessa, että elämän haurauden käsittäminen lienee suurin ahdistuksenaiheeni arjessa menneisyyden lisäksi.

Mutta, kaiken kaikkiaan on aivan ihanaa olla taas opiskelija epämotivoituneen työntekijän sijasta. Ah.

Vähemmän ihanaa on taas olla flunssassa.

Oli ihan hauska huomata, että savunjohtajana toimiminen ei ollut meikäläiselle ihan ylivoimaista - pystyin huolehtimaan 60 hengestä ja heidän ohjelmastaan kymmenen päivän ajan ilman mitään vakavia ongelmia. Mitä nyt ajoittain kiristeltiin hampaita aikataulujen ja stressin kanssa, mutta se kai kuuluu asiaan. Sain kiitokseksi puukon lippukunnalta ja myös ekan luokan natsat viimein paitaan. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Pää on melko tyhjä ja olo ihan epätodellinen kun ehti jo tottua siihen, että herää joka aamu kylmissään makuupussin sisältä. Näin mukavan paljon tuttuja, hääräsin ja koitin koordinoida kaikkea meidän savussa omalla sekasortoisella tyylilläni. Nyt tuntuu oudolta kun on taas yhtäkkiä vastuussa pelkästään itsestään.

Ruusut…:

+ Aihkin stagella esitetty aihkinvartijat vs. hiidet tarina
+ huippuhauskat Väiski-mainoskortit
+ alaleirin johto, reippaita ja mukavia tyyppejä
+ iltamaito (videokooste menneestä päivästä, joka esitettiin kaikille johtajille lasten mentyä nukkumaan - nauroin välillä ihan katketakseni sitä katsoessa)
+ tosi monet tutut
+ iltanuotiot
+ hauskat suolaiset tikkupullat
+ lpkn lasten avoimuus ja helposti lähestyttävyys
+ kiitokset (ilmeisesti ihan) hyvin hoidetusta työstä
+ yhdessäolo ja suuri yhteenkuuluvuuden tunne
+ sutkuohjelma
+ lippukunnan omat huudot
+ aurinko!

…ja risut:

- kiire
- stressi
- mauttomat sissarit
- johtajakahvila
- informaation katkeilu
- ylemmän tahon kyvyttömyys saada välillä mitään organisoitua kunnolla
- jotkut liljat
- vessat

Näin. Taas yksi leiri takana. Nyt voi hyvillä mielin huilata partiojutuista taas vähän aikaa, vaikka kieltämättä tietty kipinä syttyi taas leirillä uudestaan meikäläisenkin sisällä.

Värjäsin äsken hiukset maailman kamalimmalla tökötillä, jota olen putsannut seinistä irti koko yön - yleensä kaupasta ostetuista väreistä ei tule juuri sotkua. En enää tilaa mitään mömmöjä netistä.

Olisin mielelläni mennyt jonnekin muualle kuin amkiin. Olen tosin äärimmäisen iloinen siitä, ettei enää kolmantena syksynä peräkkäin tarvitse osallistua puuduttavaan työnhakurumbaan ja kilpailuun kaikista paskaduuneista, joita sitten vääntää hampaat irvessä aikuislukion ohessa. Joten ehkei pitäisi valittaa. Olen siis Anna Amk-Sähköinsinööri ainakin ensi vuoden, katsoo sitten sen jälkeen, että olenko vielä yhtä kiinnostunut teknisestä alasta kuin nyt.

Tuntuu siltä, etten enää ole niin kapealla veitsenterällä mielenterveyden kanssa kuin pari vuotta sitten - tunnen jo jopa maata jalkojeni alla. Olo on siltikin jotenkin kauhean rauhaton ja kirjoituksiin lukeminen (kirjoitan pitkän matikan syksyllä) tuottaa vaikeuksia jonkun aikuisiän adhdn takia. Olen jotenkuten tasapainossa, mutta kuitenkin sisällä tiheässä sumussa joka oksettaa, yskittää ja pelottaa kun eteensä ei näe. Tulevaisuus on yhtä usvaa.

Asunnon kanssa tulee kyllä syksyllä ihan konkreettinen ongelma kun kämppis muuttaa pois ja pitäisi itsekin jaksaa hakea kämppää.

Kavereita on - luojan kiitos - sen verran, että yksin jäämistä ei tarvitse pelätä. Se onkin ainoa asia, johon pystyy luottamaan. Seurustelusuhdekin löytyy taas, mutta siihen liittyvät asiat jääkööt pois julkisesta blogista.

En osaa kirjottaa mitään kovinkaan hohdokkaita mietteitä, koska ne katoavat päästä ennen kuin pääsen tietokoneen ääreen - jos niitä on koskaan edes ollutkaan. Kesän valopilkkuja ovat olleet korkeasaaressa käyminen, töiden loppuminen, saunominen mökillä ja melko hillitön vampyyrilarp. Muuten päivät ovat lipuneet vaivihkaa ohi, eikä niistä ole oikein saanut kunnolla kiinni. Olen ehkä liian stressaantunut? Olo on irrallinen. Tai sitten kesät eivät vaan ole enää yhtä satumaisia kuin lapsena.