Joulu tuli ja meni.

Vietin aaton äitini ja isovanhempieni seurassa. Sanoin heille, että jos jotain haluavat ostaa, niin Nuuksion kartta ja kompassi olisivat eri kivoja - minulla kun ei ole varaa sellaisiin. Carcassonne oli myös toivomuslistalla. Lupailivat kyllä, että tänä vuonna ei oikeasti osteta yhtään lahjoja, mutta eivät taaskaan pystyneet pitämään lupaustaan ja paketeista paljastuivat juuri nuo kolme toivomaani tavaraa. Ilahduin. Metsään on mukavampi eksyä kartan ja kompassin kanssa, kuin ilman niitä.

Porukat ihmettelivät sitä, miksi lahjat on pakko paketoida, kun paketit revitään melkein samantien pois ja viskataan roskikseen. Miettivätkin, että ensi vuonna unohdetaan koko paperin tuhlaus, eikä paketoida mitään. Noh, käyhän se niinkin. Epäilyttää kyllä hieman, kun lahjatonta jouluakaan emme ole koskaan onnistuneet viettämään - aina niitä paketteja on annettu enemmän tai vähemmän.

Ahdistun ihan liiaksi, jos ei ole seuraa tai mitään tekemistä. Pääni sisällä on aika ahdasta nykyään - voisin opetella olemaan vähän enemmän yksin. Mutta ei ihan vielä, sillä parempi puoliskoni on vihdoinkin tervehtynyt ja päässyt kotiin.

Opettaja oli sitä mieltä, että osaan olla ajaessani aika rauhallinen, mutta ratin kääntäminen ei taas ole ihan vahvinta alaani. Pelkään kai vähän, että löydän itseni ojasta jos alan vekslata rattia liikaa. Minulle ehdotettiinkin, (pilke silmäkulmassa) että pyydän Playstationin joululahjaksi ja alan pelata kaikenlaisia hurjastelupelejä, jotta pääsisin eroon turhasta kainostelusta. Opettajani on siis varsin hauska tapaus.

Tulevista presidentinvaaleista sen verran, että menetin uskoni vaalikoneisiin sen siliän tien kun sain MTV3:n vaalikoneesta ensimmäiseksi vaihtoehdokseni Soinin. Häntä nyt olen viimeiseksi äänestämässä. Sain muutenkin välillä ihan päinvastaisia tuloksia ja muutaman vaalivekottimen kysymykset kuulostivat joko ympäripyöreiltä tai olivat täysin turhia. En siis ole vielä oikein varma mistään, (paitsi siitä, etten halua ketään perussuomalaista presidentiksi) joten jätän pohdinnan toistaiseksi sikseen. Pitänee vielä tutustua ehdokkaiden ajatuksiin enemmän ja saada niistä vaalikoneista jotain tolkkua, jos se nyt on edes mahdollista. Olen kyllä hieman hukassa. Tarja taitaa minun puolestani saada jatkaa presidentin virkaansa, ellen nyt koe mitään suurta valaistumista jonkun toisen ehdokkaan mielipiteitä lukiessani. Luultavasti en.

Tosin hieman kyllä kaihertaa, että Ylen vaalikoneen mukaan ainoastaan Hautala olisi myöntämässä homopareille lapsia. Ainoastaan yksi kaikista kahdeksasta. Varsin avarakatseisia ehdokkaita meillä.

Olen jo hieman pitempään voinut ihan hyvin. Paitsi tämän viikon ajan - itkeminen ja pelkääminen ovat taas tulleet vierailemaan. Mutta toivottavasti vain väliaikaisesti, tänään on ollut jo hieman parempi. Tarvitsisin varmaan vierelleni jonkun, joka 24/7 kuiskaisi korvaani, ettei ole mitään pelättävää. Ei ikävä kyllä taida olla ihan mahdollista.

Huomenna on jouluaatto.

Noh, tuli nyt edellisestä tilityksestä huolimatta ostettua vanhuksille (isovanhemmille, isälle sekä äidille) hieman jouluteetä lahjaksi. Mainitsin äidille sortuneeni laittamaan sen lahjaan muutaman euron, johon se totesi vaan, että “rahan tuhlausta”. Niin no. Koska olen suuri teen ystävä, voin sitten vaikka itse juoda sen koko paketillisen. Yleensä en ole niihin harvoihin antamiini joululahjoihin pistänyt juuri ollenkaan rahaa, vaan askarrellut aina jotain - sitonut kirjoja tai ommellut. Nyt en vaan yksinkertaisesti jaksanut, teen käsitöitä sitten joku toinen joulu.

Nukuin tänään aika pitkään koulusta päästyäni, jonka jälkeen lähdin taas ajelemaan. En oikein vieläkään käsitä, että se olen minä siellä ratin takana. Yleensä olen tottunut istumaan jonkun muun kyydissä ja luottamaan siihen, että hän osaa ajaa turvallisesti perille. Nyt pitäisi sitten yhtäkkiä luottaa pelkästään itseensä, mikä ei ole yhtään mukava ajatus. Tänään oli pelottavin tunti vähään aikaan - minun piti ajaa moottoritietä pitkin Masalaan. Itse moottoritie oli ihan mukava ja auto surrasi eteenpäin rauhottavan tasaisesti, mutta moottoritielle tuleminen ja sieltä poistuminen saivat kylmän hien nousemaan otsalle. “Hiljennä kaasua, vaihda vaihde, käännä hitaasti oikealle, jarrua, JARRUA!” Lopulta, päästyämme taas autokoulun pihaan, olin niin väsynyt, että aloin hädissäni kääntää autoa liian myöhään ja meinasin pamauttaa päin valotolppaa. Ei näin. Onneksi opettajalla oli jälleen kerran hyvät hermot ja jarrupoljin. Odottelen innolla sitä, että kaikki vaihteiden vaihtamiset ynnä muut liikkeet automatisoituisivat. Nyt kuudennen ajokerran jälkeen on vieläkin aika hankalaa keskittyä kaikkeen mahdolliseen - vaihteisiin, liikenteeseen, nopeuteen, polkimiin, valoihin, jalankulkijoihin ja lista jatkuu - yhtäaikaa. Ehkä se siitä. Torstaina taas uudestaan.

Ajelun jälkeen olin ystäväni kanssa luistelemassa - ensimmäistä kertaa moneen vuoteen. Vanhat rupuiset luistimenikin sopivat vielä mainiosti jalkaani. Hän osasi tehdä jopa kaikenlaisia piruetteja, minä näytin lähinnä kömpelöltä. Tosin pysyin sentään pystyssä koko ajan, saavutus sekin. Innostuimme laulelemaan pitkin kenttää luistellessamme, mikä herätti pienemmissä naperoissa huvittuneisuutta. Täytyyhän sitä nyt edes jonkinlaista lapsenmielisyyttä olla, ettei elämä kävisi aivan tylsäksi. Vaikka tunsin kyllä itseni hieman seniiliksi kompastellessani jäällä puolta pienempien lasten seassa.

Huomenna vielä joulukirkkoon ja sitten lomille. Aika kuluu liian nopeasti.

Ai niin, mikä ihme ihmisillä on vikana kun on koko ajan niin kiire, etteivät voi odottaa edes muutamaa sekunttia pitempään kuin tavallisesti? Oli ihanaa koittaa keskittyä vilkkaasti liikennöidyssä risteyksessä liikkeelle lähtemiseen kun takaa kuuluu koko ajan kovaääninen “TÖÖÖÖT”. Kirotut jouluruuhkat.

Joulusöhellys. Ahdistaa suunnilleen yhtä paljon kuin edellisinäkin vuosina. Täyteen ahdetut ostoskeskukset, jotka koittavat nyhtää ihmisiltä viimeisetkin rahat ennen joulupyhiä, eivät ole minua varten. Moiselta ei voi välttyä edes ulkona liikkuessaan, kun joka puolella näkee mainoksia, joiden röyhkeydellä ei ole rajaa. Äiti joku aika sitten puhisi törmänneensä H&M:n kampanjaan, jonka iskulauseena oli “Rakkaudesta jouluun”. Mainosplakaatin yhteydessä oli myös kuva jostain hintavasta helystä. Todettiin yhdessä, että kyse ei ole kyllä mistään muusta kuin rakkaudesta rahaan. Okei, rattaiden pitää pyöriä ja tuotteiden mennä kaupaksi, mutta en siltikään pidä ylikansallisten lafkojen tavasta mainostaa tuotteitaan, varsinkaan joulun alla. Joka puolella tuputettu “osta lahjoja kaikille hetinytäkkiä, hintana vain sielusi tms. kohtuullinen summa”, saa lähinnä korvat luimuun, juoksemaan nopeasti kotiin ja paiskaamaan oven kiinni huohottaen perässään (aina joulun aikoihin tekee erityisesti mieli kuunnella YUP:n Lihavia Luurankoja).

Ettei ihan kokonaan menisi valittamiseksi, niin on joulussa toki monta mukavaakin asiaa, kuten esimerkiksi piparit. Tarkemmin sanottuna Totoron muotoiset sellaiset. Leivoimme niitä lippukuntamme perinteisellä tyttöosaston jouluretkellä. Tuoksu oli pehmoinen ja toi mieleen muistoja.

Kuunnelkaamme siis Lihavia Luurankoja näin joulun kunniaksi ja syökäämme pipareita. Niin ainakin minä teen.

En oikein hallitse ajoissa nukahtamisen jaloa taitoa, väsyttää taas.

Ja pelottaa. Jatko-opiskeluja on taas tullut ihmeteltyä peukalo keskellä kämmentä, kiinnostuksen kohteetkin muuttuvat lähes joka päivä. Mitään kokopäiväistä koodaajaa minusta ei ilmeisesti ole tulossa taidon ja kärsivällisyyden puutteen takia, eikä myöskään graafikkoa, samoista syistä (edellämainittuja olen siis harkinnut vakavasti). Psykologian lukeminen voisi olla kiinnostavaa, mutta psykologina oleminen ei ehkä ole se maailman kutsuvin ammatti. Tai no, en tiedä. Ja eräopistot… liian kaukana. Liian paljon asioita ja ihmissuhteita, joita ei ainakaan tällä hetkellä pysty jättämään taakse. Ja toivottavasti ei koskaan tarvitsekaan jättää.

Mutta, kai sitä pitää ainakin psykalle koittaa hakea, se on ainoa, joka kiinnostaa ehkä hieman enemmän. Pelottava asia tässä oli, että erehdyin lukemaan huippuvalmennuskurssin esitettä jokunen päivä sitten. Siinä mainostettiin, että yliopistoon ei missään nimessä, ikinä, koskaan, milloinkaan pääse, jos ei käy heidän mansikoita maksavilla, noin kuudensadan euron hintaisilla valmennuskursseillaan. Okei, tiedänhän minä, että pelotteleminen on kursseja järjestävälle taholle vain bisnestä, mutta silti. Tulkaa nyt joku vakuuttamaan minut, ettei sisään pääseminen sentään niin hankalaa ole, eihän?

Psykologia ei ole kuitenkaan se maailman ehdottomin kiinnostuksen kohde, mikä laskee varmasti lukemismotivaatiota. Yritän nyt valmistautua siihen, että en pääse vielä pariin vuoteen mihinkään sisään. Täytyy kuitenkin koittaa olla jäämättä ihan tyhjän päälle - menen sitten vaan joko töihin tai avoimeen yliopistoon. Tai sitten koitan ehkä ottaa selvää Nuuksiossa sijaitevasta vuoden kestävästä eräopaskoulutuksesta, josta kuulin yhdeltä lippukuntalaiseltamme. Niin, tai sitten olen taas huomenna kiinnostunut jostain ihan muusta.

Lopuksi linkki yhteen Thalin merkintään, jonka allekirjoitan kokonaan. Tai ainakin minulle tuli tätä katsoessa lähinnä suuri tarve antaa ylen.

No, tuli tätä jo useampana iltana tehtyäkin. Sain hankittua jopa sellaisen ylellisyyden, kuin domainin ja wordpressikin näyttäisi toimivan ihan moitteettomasti. Ulkoasun olen tehnyt valmiin pohjalta hieman erinäköiseksi. Reunat ovat netistä löytämieni photoshop-brushien käsialaa, joihin olen varsin tyytyväinen.

Mutta, tästä on hyvä lähteä. Pitänee tähän blogiin kirjoitella hieman ahkerammin kuin entiseen.