Sateen ropina oli jollain tapaa lohduttava kun purskahdin itkuun perjantaina mennessä pojan kanssa bussipysäkille. Terapiassa on rankkaa. Kaikki pahimmat muistot, jotka tahtoisi haudata mahdollisimman syvälle, on kaivettava juuriaan myöten esiin. Tulen hajoilemaan lähiaikoina luultavasti taas ihan urakalla.

Kurssit ovat kivoja. Toisiin partiolaisiin tutustuminen ympäri pk-seutua on yksi mukavimpia asioita, mitä harrastuksessani saa kokea. Jäi vaan harmittamaan se, että koko sampokurssi meni ollessa eksynyt, väsynyt ja sekaisin. Ja erityisesti sekava, en sisäistänyt mitään ohjeita kunnolla ensi sanomalla vaan melkein joka asiassa tuli sellainen olo, että “häh, mitä nyt pitää tehdä?” Tahdon nukkumaan.

Huomenna taas töitä. Mistä saisi ylimääräisiä voimavaroja?

Lentokentällä.

Eilinen oli hieno päivä. Tuli harrastettua sopivassa suhteessa sekä kulttuuria että rahojen törsäämistä (okei, törsäämistä ehkä vähän liikaa). Aamupalan (joka osoittautui varsin sympaattiseksi) jälkeen tie vei tuomiokirkkoon, joka oli niin järkyttävän iso, että kaikki näkemäni kirkot kalpenevat sen rinnalla. En nyt sen enempää selosta faktoja kirkosta, voitte tutustua itse siihen wikipediassa jos kiinnostaa. Torniin kapuaminen oli aika urakka, mutta todella näkemisen arvoinen sellainen. Ylhäältä näki koko kaupungin ja myös Rheinin vähän erilaisesta perspektiivistä. Kirkon jälkeen käytiin vielä lähellä sijaitsevassa roomalaissaksalaisessa museossa ja ihmettelemässä Rheinia vähän lähempää. Jokea oli katsomassa myös melko tyypillisen näköinen meluava brittiläinen teinikouluryhmä (varsinainen stereotypiamatka). Ilma oli mukavan lämmin, olen ehkä melkein jo parantunut flunssanpoikasesta. Päivän päätteeksi löysimme itsemme kauppakadulta melko rahattomina ja kauppakassit täynnä tuliaisia sun muuta krääsää. Pari päivää sitten keikalta hankittu BG-paita oli kyllä hienoin ostos, siinä on sekä selässä, että etupuolella varsin tyylikäs lohari.

Illalla oli vielä pakko käydä moikkaamassa Axelia ja Johannesta. Koitin puhua Johanneksen kanssa muutaman sanan saksaa, mutta puhe lipsui lopulta kokonaan englannin puolelle kun saksan taidot ovat vaan niin järkyttävän huonot. Kuunneltiin skata (Jo hypetti sitä minkä kerkesi) ja juotiin teetä muutaman tunnin ajan, kunnes lähdettiin takaisin hotellille. Hotellissa koitettiin säveltää pojille yksinkertainen kiitostekstiviesti saksaksi, johon meidän piti lopulta googlata kännykällä suunnilleen kaikki sanat ja se taisi silti mennä väärin. Huoh. Täytyy koittaa opetella kieltä ihan tosissaan kun joskus pääsisi vaan opiskelemaan. Ilta päättyi pitsaan, leivonnaisiin (saksalaiset leipomot < 3) ja saksaksi dupattuun Bond-leffaan.

Lento lähtee noin tunnin päästä, pelottaa taas vähän. Unohdin tietysti päälleni metalliosaisen vyön, paidan ja kengätkin kun menin turvatarkastukseen. Kesti vähän ennen kuin pääsin siitä läpi. Onneksi en näytä erityisemmin miltään vaaralliselta terroristilta.

Jännitys, toivottavasti lento sujuu hyvin. Wish me luck!

//edit: stereopytia *silmienpyöritys*. Taisin olla vähän väsynyt lentokentällä. Korjasin.

Täällä ollaan. Tämänhetkinen sijainti on hotel Berg kaupungin keskustassa. Pieni huone, pieni tv, sängyt ovat hieman kovat ja vessa/kylpyhuone yhteiset koko kolmannen kerroksen kanssa, mutta 25e/yö hintatasolla paikasta ei kyllä löydy kertakaikkiaan mitään valitettavaa. Vähän kyllä mietityttää, että millainen aamupala on, mutta sen näkee sitten huomenna.

Paljon on ehtinyt tapahtua. Kaveri muisti kertoa vasta koneessa, että meillä on hotelli vasta perjantaiksi, eli ensimmäisen yön joutuu konsertin jälkeen viettämään ulkona. Meni aika kauan toipua järkytyksestä, ekan yön viettäminen ulkomailla ilman porukoita (ja taas vähän flunssaisena) kadulla kuulosti vähän pelottavalta.

Lennon ajaksi viereemme sattui istumaan Kölniläinen, reilun kahdenkympin ikäinen poika, jonka kanssa tuli juteltua koko matkan ajan (englanniksi :S). Hän oli viettänyt osan Suomen lomastaan Imatralla ja osan teekkarikylässä, Otaniemessä. Johannekseksi myöhemmin esittäytynyt kanssamatkustaja hämmästyi aika paljon kun kuuli, ettei meillä ole mitään paikkaa, mihin mennä yöksi. “That’s not so wise.” No, kuinka ollakaan… Johannes sitten tarjosi meille yöpaikkaa ja päädyimme lopulta hänen asuntoonsa Kölnin keskustaan. Oli ihan yliystävällistä pyytää luokseen kaksi täysin tuntematonta tyyppiä. Raahasimme kamamme hänen kämppäänsä, kävimme katsomassa konsertin ja seikkailimme metroilla (joka ei ollut ihan helppoa Hauptbanhofin rakennustöiden takia, koska meidän piti vaihtaa metroa muutamaan otteeseen) takaisin Reichensbergerplatzille, missä meitä oltiin jo asemalla vastassa. Kämppä osoittautui varsin stereotyyppiseksi hippikommuuniksi. Johannes ja kämppis Axel polttelivat erikoisella vekottimella hassuntuoksuista Turkkilaista tupakkaa, vihasivat armeijaa ja kuuntelivat reggaeta. Pelotti kieltämättä mennä täysin tuntemattomien asuntoon, joka sijaitsi vanhan talon ullakolla, mutta onneksi pelko ei ollut mitenkään aiheellinen; saimme nukkua sohvalla, Axel teki meille aamupalan ja pojat raahasivat vielä kaikki kamppeemmekin hotellille tänään. Olisin voinut toistaa kiitos-sanaa koko eilisen illan ja aamun, meille oltiin ihan todella vieraanvaraisia. Huvitti, että Johannes oli ilmeisesti Suomesta saanut tietokoneelleen Semmareita ja Eläkeläisiä ja kuunteli niitä välillä ihan innoissaan. Suomesta oli kuulemma j�änyt mieleen se, että Imatralaiset vaihtelivat teepusseja keskenään liuotettuaan niitä ensin mukissa (weird) ja että Helsingissä kaikki olivat niin “well educated” näköisiä (omasta mielestäni keskusta on lähinnä täynnä spurguja). Kummatkin pojat olivat ilmeisesti enemmän tai vähemmän työtä tekeviä, mutta huoneistossa asui pari opiskelijaakin.

Hotellille pääsyn jälkeen ei olla kyllä paljon muuta tehtykään kuin nukuttu, konsertin (ja moshauksen) jälkeen niskat on olleet aika kipeät. Ehdimme käväistä illalla kaupungilla, mutta varsinainen tutustumispäivä on vasta huomenna. Johannes koitti kovasti pyydellä meitä jonnekin ska/reggaepippaloihin, jotka alkoivat nyt illalla tunti sitten, mutta kumpikaan meistä ei jaksanut mennä. Olemme tylsiä. Ja täytyy muutenkin säästää energiaa huomiselle.

Niin, se konsertti. No… Siitä olisi kyllä saanut enemmän irti jos olisi tutustunut tuotantoon vähän paremmin. Olen lähinnä kuunnellut Blind Guardianilta vain muutamaa levyä. Mutta onneksi NiMEä soiteltiin ihan kiitettävästi, Time Stands Still oli todella moshmosh ja encoressa tullut Mirror Mirror kohotti tunnelmaa mukavasti. Kivaa näytti olevan yhtyeen lisäksi myös katsojillakin. En tiedä, millaista muilla saksalaisilla keikoilla on, mutta eilisen perusteella täytyy kyllä kehua saksalaista heviyleisöä. Kukaan ei litistänyt meitä vaikka olimme heilumassa siniristilippumme kanssa melkein eturivissä, (Suomessa keikoilla saa varautua aina siihen, että aivot litistyvät pihalle väkijoukossa, ellei valitse paikkaansa hyvin) vaan antoivat reilusti tilaa ja moshasivat vähintään yhtä tyylikkään näköisesti kuin kotimaassammekin. Takanamme seisoi joku puolalaissaksalainen poika, joka koitti innoissaan kuunnella, millaiselta puheemme kuulostaa suomeksi ja halusi tietää kaikki suomenkieliset kirosanat (opetimme sitten lausumaan perkeleen oikein). Lämppäri oli Astral Doors, ihan kuunneltavaa. Joistain kipaleista BG:llä pidin kyllä enemmän levyillä ja tuntemattomat biisit vähän latistivat, mutta kaiken kaikkiaan oli kyllä ihan uskomaton keikka ja yleisökin tosiaan todella hienoa porukkaa.

Puuh. Huomenna tuomiokirkko (se on _hervoton_) ja kauppakatu ja toivon mukaan vielä jotain kulturellia ja illalla taas Axel ja Johannes. Väsyttää. Aikamoinen reissu on ollut tähän mennessä.

//edit: korjattu typoja yms. Ainiin, junassa joku juopunut mies tunnisti puheemme perusteella, että olemme suomalaisia ja alkoi heti kehua kovasti maamme koulusysteemiä. Olimme vähän pölmistyneitä.

Vaitiolovelvollisuus on tärkeää työssäni. Tiedostin sen kunnolla vasta eilen kun eräs kouluavustajista alkoi kertoa kauhujuttuja. Kuulemma jossain ajassa ja paikassa X, kaksi lähihoitajaa olivat istuneet bussissa ja keskustelleet kovaan ääneen jostain työpaikkansa lapsesta hyvin negatiiviseen sävyyn. Epäonnekseen kyseisen lapsen äiti istui heidän takanaan ja tajusi, että hänen pienokaisestaanhan siinä puhutaan. Äiti oli nostanut kanteen ja kummatkin olivat saaneet muitta mutkitta potkut ja bannit koko kyseiselle alalle.

On varmaan turha edes mainita, että myös blogiin lapsista puhuminen on ehdottomassa pannassa, tuskin kuitenkaan niin anonyymi täälläkään olen. En voi kertoa avoimesti siitä, miten hyvin tai huonosti lapset ovat käyttäytyneet koulu/eskaripäivinään (vedän sekä iltapäiväkerhoa, että peuhaan eskareiden kanssa). Positiivisten asioiden kertomisesta nyt kukaan tuskin haastaa oikeuteen, mutta periaatteessa kaikki jutut on kuitenkin jätettävä omaan tietoon. Sen takia on viime aikoina ollut vähän hankala kirjoittaa blogia, koska viikkoni koostuvat lähinnä kahdeksantuntisista työpäivistä.

Kerron kuitenkin siitä, miten herttaisella tavalla seurakunnan täti opetti eskareillemme asioita elämästä. Saimme kappelivierailullamme piiriimme köyden, josta jokainen piti kiinni. Kaikki kokeilivat vuorollaan heiluttaa tai riepottaa sitä omalla paikallaan. Liike vaikutti melkein koko piiriin, lähes jokaisen lapsen kädet heilahtivat kun joku meistä veti köydestä. Kyseessä oli demonstraatio siitä, miten valtavasti yksittäisen lapsen käytös, positiivinen tai negatiivinen, vaikuttaa koko ryhmään. Toivottavasti muksuillekin jäi vierailusta jotain käteen.

Hassua muuten, että vaikka Kotiteollisuuden uusia kappaleita ei juuri kestä kuunnella ja pari vuotta sitten yhtyeen ilmaiskeikka oli jotain todella karseaa, niin silti suomalaisen miehen angsti ja pateettiset sanat vanhempien kappaleiden muodossa iskevät. Kaiva poika / kaiva vaan / routa ei lopu milloinkaan. En varmaan koskaan kasva angstisesta teinistä aikuiseksi.

Jos en nyt taas saa uutta flunssaa, niin ylihuomenna on tiedossa Köln ja Blind Guardian. Odotan.

Ps: Ai niin, sain viimein apua mielentilaani. Pääsen testaamaan jonkinlaista traumahoitoa. Pelottaa vähän.