Tällä hetkellä tuntuu enimmäkseen todella pahalta. Kesä on valumassa hukkaan murheiden ja stressin takia, joille ei vaan näy loppua.

Kaverin mielestä elämässä on tärkeintä kelluminen ja sen opetteleminen. Että antaa vaan asioiden valua ohi omalla painollaan ja pystyy nauttimaan nykyhetkestä huomisesta murehtimatta. Kuka opettaisi tämän kroonisen stressaajan kellumaan?

Vaihteeksi taas tekstiä tännekin.

Tänään on oltu haikeissa tunnelmissa. Vuoden kestänyt työsopimukseni päättyi ja minulla oli elämäni viimeinen yhteinen päivä lasten kanssa. Jonkun paljon antaneen ja pitkäkestoisen elämänjakson lopullinen päättyminen on jotenkin… tyrmäävää. Se jättää todella onton olon. Vaikka olin jo viikon ajan todella järkyttävän väsymyksen ja univaikeuksien vuoksi odottanut töiden ja erityisesti seitsemältä joka arkipäivä heräämisen loppumista, en H-hetken tullen kuitenkaan oikein osannut poistua koulurakennuksesta. Jätin taakseni monta muistoa ja lukuisia uusia tuttavuuksia.

Alan kyllä jo kaivata opiskelua. Kokopäiväistä sellaista ei ole vielä luvassa ainakaan vuoteen, koska olen edelleenkin aivan hukassa sen kanssa, mitä haluaisin tehdä. Psykologian kokeeseen tarvittavaan tilastomatikan lukemiseen on löytynyt niin vähän motivaatiota, että olen alkanut epäillä, onko se kuitenkaan se The Juttu, johon haluan panostaa. Mutta voin lohduttautua sillä, että tämä ensimmäinen välivuoteni on ollut todella antoisa, en vaihtaisi sitä missään nimessä pois - en edes opiskelupaikkaan. On ollut rikkaus päästä näkemään monitaustaisten lasten kautta nykypäivän perhe-elämää ydin- ja yksinhuoltajaperheissä. Myös kehitysvammaisia lapsia vuoden aikana työn ohessa nähneenä arvostan nykyään heidän sitkeitä vanhempiaan ja kehitysvammahoitajien työpanosta rankkaan tehtävään aivan maasta taivaisiin asti.

Lasten kanssa ei koskaan ole tylsää. On ollut joka lähtöön naurun, hymyilyn, söpöyden, itkun, kiukun, leikin, oivaltamisen, oppimisen, harmaiden hiuksien ja riemun täyttämiä päiviä. Kaikkein hienointa ja palkitsevinta on ollut päästä seuraamaan ja auttamaan lasten kehittymistä koulutaipaleellaan - edistyminen on lyhyessä ajassa ollut todella hurjaa. Toisaalta olen sitten taas työuran aikana isossa koulussa ja partiotaipaleella nähnyt paljon niitä ikäviäkin asioita, jotka pitää tässä jättää puimatta. Onneksi ne kokemukset eivät ainoastaan tee kyyniseksi, vaan myös kasvattavat. Tai niin ainakin toivon.

Pääsykokeissa täytyy varmaan käydä lukemattomuudesta huolimatta (hävettää kyllä vähäsen) ja sitten on saksan matka ja muutaman viikon kesätyörupeama. Välissä on lomaa ja syksyllä taas uusi työ ja uudet kujeet. Syksyn hyppy melkein tuntemattomaan jännittää jo valmiiksi vähän. Mutta oli muuten hienoa kirjoittaa työhakemukseen, että minullapas muuten on työkokemusta ja tulla vielä valituksi työhön sillä perusteella.

Ja pakko muuten mainita vielä, että Mamma Mia-musikaali oli aivan tyrmäävän loistava, satuin saamaan sinne ilmaislipun. Mutta siitä ehkä sitten joku toinen kerta.

Onpa ihanaa kun on jo kesä.