En voisi enää tämän enempää ihmisiä elämääni toivoa. Kiitos teille jokaiselle, pidätte minut hengissä.

Itsensä etsimisen sietämätön paino. Luin taas miljoonatta kertaa Yrjänän runojen teemoja analysoivan artikkelin (tuossa oli linkki jos joku ei sitä tajunnut – suosittelen lämpimästi lukemaan). Etsiminen ja elämän totuuden tavoitteleminen ovat niin tajuttoman vaikeita aiheita, että pää sekoaa lopulta. Ne tuntuvat sellaisilta sumuisilta möykyiltä, joista ei saa haromallakaan otetta – tai kuin hiekalta, joka valuu vikkelästi sormien välistä ja sekoittuu maahan.

Jos elämän tarkoitus on loputon etsimismatka itseensä, jota ei edes lopulta ole tarkoitus löytää tässä maailmassa (koska silloin kaikki olisi täytetty ja elämänrytmi pysähtyisi) niin mitä virkaa on yhtään millään? Pahin painajaiseni on varmaan se, että kuolinvuoteellani ymmärrän, etten ole löytänyt yhtään mitään. Toisaalta rutiineihin ja elämän hengettömyyteen kangistuminenkaan ei voi olla lopullinen tarkoitus, elämässä on oltava jotain muutakin. Tajuttoman stressaavan ja kaavoihin kangistuneen arjen lyödessä päin naamaa on välillä aina hyvä pysähtyä miettimään sitä, että viisaus ei löydy loputtomasta lukemisesta eikä sisältö tähän kaikkeen järkyttävästä säännöllisestä paahtamisesta. Se löytyy jostain muualta. Jostain sellaisesta, jota ei ehkä koskaan tavoita, mutta jota kohti on pakko kulkea tai muuten seinät kaatuvat päälle. Miten oma hermoileminen kokeista ja numeroista onkin tämän valossa niin naurettavaa ja turhaa.

Toisaalta matikka – vaikka olenkin siinä auttamattoman surkea – kiehtoo juuri sen takia, että sen maailmassa kaikki on rationaalista ja kaikkeen löytyy vastaus. Minulla on joku järkyttävä tarve täyttää tyhjää aukkoa milloin milläkin järkeistämisellä ja lopulta kaadun siihen, ettei omaa henkisyyttään saa millään lailla tungettua tiettyyn muottiin.

Millä kaikkeen kaaokseen saa lopulta järjestyksen? Olisinko onnellisempi jos olisin pinnallinen ihminen ja kiinnostunut vain meikeistä ja pukeutumisesta, vai kaihertaisiko jokin sisintä joka tapauksessa mielen löytämättä syytä siihen? Onko asioiden ja totuuden loputtomasta vatvomisesta mitään hyötyä vai pitäisikö ajatusten antaa vaan mennä? Vastaus on vielä jossain kovin kaukana.

Palaan takaisin integroimaan.

Vaihteeksi stressiä ja satunnaista masentumista.

Mietin, että onkohan meikäläisessä joku piirre, johon lopulta kyllästyy ajan myötä. Takana on jo kaksi seurustelusuhdetta, joissa itse välitin loppuun asti todella paljon, mutta toiselta osapuolelta katosi kiinnostus täysin - kumpikaan ei tosin myöntänyt sitä suoraan, mutta jostain vaan alkoi ilmestyä menoja, jotka olivat tärkeämpiä kuin minä ja lopulta ei nähty enää juuri ollenkaan. Olenko luonteeni pohjimmiltaan jotenkin tylsä vai olenko vaan tavannut harvinaisen välinpitämättömiä miespuolisia?

Riehakkaan ja kaverintäyteisen vapun jälkeen yksin ollessa tuntuu taas ikävältä. Joidenkin läheisten lohduton elämäntilanne ahdistaa. Elämä tuntuu ajoittain aina hukuttavan sen sijaan, että se kantaisi eteenpäin.