Olo on suorastaan irrationaalinen.

Inhoan epävakaata, tunneheilahteluille altista päätäni. Mutta hei, olen selviämässä tästä paremmin kuin olin kuvitellut. En ollut täysin toimintakyvytön eron jälkeen kuin kaksi viikkoa. Nyt kuukauden jälkeen pystyn taas jo innostumaan matikasta samalla tavalla kuin ennenkin ja nukkumaan öitä kotona. Oletin, että alkujärkytyksestä toipumiseen olisi mennyt parikin kuukautta. Ehkä olin sitten käsitellyt asiaa jo etukäteen jonkin verran. En ole vihannut melkein ollenkaan vaan ollut lähinnä katkera olosuhteille, jotka saattoivat meidät tähän pisteeseen. Tuntuu surkealta ajatella, että melko täydellisellä ihmisellä, jonka kanssa oli niin mukava olla, oli sitten loppujen lopuksi aivan eri käsitys parisuhteesta kuin mulla. Well, shit happens. On niin suuria unelmia ja toiveita tulevaisuuden suhteen, sekä niin mahtavia kavereita, että maailmani ei ole kaatunut vielä ihan kokonaan. Se tulee romahtamaan totaalisesti vasta sitten jos en pääse haluamaani paikkaan opiskelemaan syksyllä.

Ahdistuneisuus ei kyllä ole lähtenyt vielä mihinkään, sitä riittää. Mutta selviän sen kanssa kyllä. Tunteita on ihan laidasta laitaan - välillä on niin tajuttoman hirveä ikävä, että vatsa kääntyy sisään ja taas toisinaan itsensä tuntee jopa vahvaksi kun on halua jatkaa elämää ja tehdä niitä asioita, joista tykkää. Lisäksi näin maailman ihmeellisimmän unen, jossa oli ensimmäinen poikaystäväni, jonka kanssa olin siinä unessa tosi hyvää pataa. Oli vähän wtf olo kun heräsin aamulla. En ihan ymmärrä outoa alitajuntaani. Se näyttää mulle kuvia ihmisistä, jotka eivät mitenkään liity koko tilanteeseen ja joita en ole edes nähnyt moneen vuoteen (enkä haluaisi nähdä, mielellään edes omissa unissa). Oli koko loppupäivän tosi hämmentynyt fiilis.

Sain kuukausi sitten taas uuden työpaikan. En voi työasioista edelleenkään puhua julkisessa blogissa, mutta sen verran kerrottakoon, että pääsin yhteen perheeseen hoitamaan pientä pojua. Lapsen iloinen hekotus ja vipellys on tehnyt arjestani niin paljon valoisampaa.

Ikävä kalvaa. Vannoin itselleni ensimmäisen pieleen menneen seurustelusuhteen jälkeen, että seuraavalla kerralla puhun toiselle aina kaikesta, enkä jää roikkumaan jos alkaa mennä huonosti. Eipä onnistunut kumpikaan tavoite tässäkään suhteessa - puhumisen suhteen venähdin toiseen ääripäähän, nalkuttamiseen (joka tuntui varmaaan kummastakin aika pahalta), ja se roikkuminen… no. Olin väännellyt päässäni jo reilut puoli vuotta ajatusta, että jaksanko vai en. Toisaalta siihen puoleen vuoteenkin mahtui paljon hienoja kokemuksia. Ehkä ne sitten kannatti kokea. Ehkä ei. Ehkä osaan joskus vielä ajatella objektiivisesti tätäkin asiaa.

Muistot tekee kamalan kipeää. Oli niin paljon hienoja asioita, joita ei olisi millään raaskinut heittää pois. Ristiriitainen olo. Tämän jälkeen kestän mitä vaan.