Aina kun olisi aikaa kirjottaa, on pää kovin tyhjä.

Koulua on käyty nyt jo viikon verran. Ihmiset ovat yllättävän mukavia ja tutustuminen on ollut helppoa. Akateemisen vapauden puuttuminen kismittää välillä ja fuksitapahtumia on kovin vähän, mutta muuten olen viihtynyt varsin hyvin. Saa nähdä, kiinnynkö ihmisiin niin paljon, että jään linjalle jumittamaan pitemmäksikin aikaa. Toisaalta TKK kiinnostaisi edelleen, mutta olen epävarma siitä, että olenko tarpeeksi hyvä sinne. Ja että osaanko pääsykokeissa taaskaan tarpeeksi tehtäviä. Onneksi on vielä aikaa miettiä.

Voiko aika pyyhkiä haavat pois? Mistä tietää, että minkä kokoinen arven täytyy olla, että se on peruuttamattomasti parantumaton? Kuinka paljon oikeasti riippuu ihmisestä itsestään, että onko elämä räpiköimistä vai kellumista?
Kirjoitin kuukausi sitten muutamia ajatuksia ylös, joita en enää osaa yhdistää kokonaisuudeksi. Myöhemmin ymmärsin ystävän kanssa asioita pohdiskellessa, että elämän haurauden käsittäminen lienee suurin ahdistuksenaiheeni arjessa menneisyyden lisäksi.

Mutta, kaiken kaikkiaan on aivan ihanaa olla taas opiskelija epämotivoituneen työntekijän sijasta. Ah.

Vähemmän ihanaa on taas olla flunssassa.