Luin juuri julkaistua A.W.Y:n päiväkirjaa muutamankymmentä sivua ja totesin miehen rohkeaksi julkaistessaan niin henkilökohtaista ja vahvatunteista tekstiä. Toki sitä on myös tapahtunut yhtyeensä laulujen kautta, mutta päiväkirja tuo silti esiin ihan uuden puolen. Pitää näemmä enemmän haalia luettavaksi eri tahojen kuvauksia eksistentiaalisesta ahdistuksesta, sillä - vaikka jokainen kokemus on tuntijansa oma, subjektiivinen, eivätkä em. muusikon kaikki aivoitukset todellakaan avaudu minulle edes auttavasti (osittain varmaan myös siksi, että henkilö on kirjoittanut kirjaa vain itselleen) - tunnen jonkinlaista rauhaa siitä, että arvostamani ihmiset tuntevat ainakin ajoittain samoin maailmasta kuin minäkin. Niin kliseiseltä teini-idoli-vuodatukselta kuin se nyt kuulostaakin.

En tiedä opinko koskaan olemaan sinut maailman silmittömän julmuuden kanssa. Olisi otettava maailma pöydälle, ulos tunneraameista, tarkasteltava sitä objektiivisesti ja todettava, että ihmisen kapasiteetti ei riitä kaiken murehtimiseen. Vai? Välinpitämättömyyden opettelu on vaikeaa. Se ilmeisesti kuitenkin on suurin syy oman mielen epävakauteen. Pitäisi välittää ja murehtia sellaisista asioista, joihin pystyy itse vaikuttamaan sen sijaan, että kokee hallitsematonta maailmantuskaa. Ja muuttaa omia asenteita - olla huolehtimatta omasta käsittämättömän suuresta pienuudestaan ja nähdä elämän merkitys omassa itsessään. Miten kaikessa maailman suuruudessa ja tyrmäävässä entropiassa olisi tarkoitus pitää päänsä kasassa?

Oli vaihteeksi helpottavaa lukea vastaavanlaisia ajatuksia jonkun muun päiväkirjasta kuin omastaan.